Univaikeuksia ja herkkulakkoilua

Ihana kuukauden välein iskevä päänsärky vaivaa (pelkään jo valmiiksi sunnuntain punnitusta), mutta ajattelin silti kirjoitella tänne vähän kuulumisiani. Olen vihdoin saanut asioitani hieman järjestykseen: ilmoitin töihin, etten pysty enää tekemään yövuoroja ja pyysin koulusta lisäaikaa opinnäytetyön harjoitusaineen tekemiselle. Yövuorojen tekeminen on pakko lopettaa, koska olen nyt syksyn aikana alkanut kärsiä univaikeuksista. En saa iltaisin unta ja heräilen yöllä jatkuvasti, mutta aamupäivällä voisin nukkua vaikka kuinka pitkään. Pääsen vihdoin joulukuun alussa lääkärille, ja silloin mietimme lääkitykseeni muutoksia ja saan B-lausunnon (mikä tarkoittaa sitä, että pääsen psykoterapiaan!). Siksi on tärkeää, että vuorokausirytmini olisi siihen mennessä korjaantunut, että nähdään, johtuvatko univaikeudet yövuoroista vai masennuksesta. Liian kilttinä ja tunnollisena ihmisenä minun oli hirveän vaikeaa ottaa työnantajaani yhteyttä ja kertoa tilanteesta. Olen ylpeä itsestäni, kun pystyin siihen. Minun on aika opetella olemaan vähän itsekkäämpi.



Tuntuu kummalliselta kärsiä univaikeuksista, kun olen aina tähän asti ollut erittäin sikeäuninen. Pystyin nukkumaan missä vain, milloin vain. Käyn lenkeillä ja ulkoilen paljon, mutta siitäkään ei ole ollut apua, vaikka ennen ulkoilma takasi hyvän yöunen. Viime yönä nukuin taas huonosti, mutta sain itseni seitsemältä aamulla ylös, kun koulu alkoi vartin yli kahdeksan. Tai siis ainakin luulin sen alkavan. Menin koululle etuajassa (yleensä olen aina viimetipassa :D ) vain saadakseni tietää, että tunnit oli siirretty alkavaksi kymmeneltä. Pitkään jouduin miettimään, jaksanko jäädä koululle vai lähdenkö kotiin. Pakko oli kuitenkin jäädä, koska tuntien jälkeen oli tarkoitus tehdä vielä ryhmätyötä. Koulun jälkeen iski kauhea väsymys, ja myös menkkojen aikana tuleva päänsärky, jota ilmeisesti myös kuukautismigreeniksi kutsutaan. Onneksi ei hirveästi tarvinnut tehdä muuta kuin maata paikallaan, kun pikkusisko laittoi ripsienpidennyksiä. Ihanalla perfektionisti A:lla meinaa mennä hermot miun ripsien kanssa, kun niitä on ihan liikaa. Huomenna jatkuu ripsien laitto taas, ja lupasin vastapalveluksena värjätä A:n hiukset :) Huomenna pitäisi mennä myös shoppailemaan syystakkia, sillä Espanjasta ostamallani ohuella jakulla ei enää näillä keleillä tarkene. Juoksutakkia en ihan kehtaa koulussa ja kaupungilla käyttää :D A:lla on marraskuun 11. päivä synttärit, ja päätimme yhdessä olla siihen asti herkkulakossa, tasan kuukauden. Tällä hetkellä ajatus herkkulakosta ei tunnu kamalalta, mutta olen varma, että välillä voi tehdä tiukkaa.

Kerroin meillä vierailulla oleville siskolleni ja hänen miehelleen painonpudotusaikeistani, enkä saanut kannustusta oikeastaan ollenkaan. Heidän mielestään aion pudottaa painostani aivan liikaa. Ymmärrän kyllä heidän kantansa, sillä välillä minustakin tuntuu, että olen ottanut itselleni saavuttamattoman tavoitteen. Suoraan sanoen minua hieman pelottaa, mitä tästä kaikesta tulee. Siskoni sanoi olevansa huolissaan, koska meidän suvussa on ollut anoreksiaa. Äitini sairasti sitä oikeastaan teini-iästä aina kuolemaansa asti. En kuitenkaan usko, että minulla on koskaan pelkoa sairastua anoreksiaan. Onneksi minulla on kuitenkin myös muita rakkaita, jotka uskovat minuun ja kannustavat. Haluan olla terve, ja siksi haluan myös laihtua.

Kiire nukkumaan

Hirveä into olis kirjoitella blogia, mutta vähän väsyttää (ihme!) ja koulu alkaa kasilta huomenna. Pitäisi myös yrittää keskittää energia julmetun vaikeaan ryhmätyöhön. Kirjoittelen siis myöhemmin mm. torstaina alkavasta herkkulakosta, parhaasta lenkkeilymusiikista, pienistä ilonaiheista, terapiahehkutusta on varmaankin myös luvassa :)

Mie lähden kauneusunille, nähdään myöhemmin!

Motivaatio korkealla

Eilen tuli ensimmäistä kertaa sellainen tunne, että ehkä minä voinkin onnistua saavuttamaan tavoitteeni. Olen nyt pari päivää miettinyt sopivia välitavoitteita ja valitsin eilen omasta mielestäni minulle sopivat. Juttelin eilen myös ihanan pikkusiskoni kanssa, ja hänen luottamuksensa onnistumiseeni valoi minuunkin uskoa. Ihana A <3 Välillä kyllä tuntuu, etten pysty koskaan pääsemään tavoitteeseeni. En aio kuitenkaan luovuttaa, enhän ole vielä kunnolla aloittanutkaan. Eilinen motivaation nousu sai minut lähtemään tänä aamuna hölkkäämään. Juoksuksi noita lenkkejäni ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa, mutta tänään olin ehkä vihdoin lähempänä juoksemista kuin hölkkäämistä. Aluksi hieman pelotti lähteä, kun edellisestä kerrasta oli jo kolmisen viikkoa aikaa, mutta loppujen lopuksi juoksu sujui hyvin, vaikka välillä pitikin kävellä. MP3 oli tietenkin mukana ja Kpop tahditti lenkkiä ihanasti! Lenkki oli Sports Trackerin mukaan vähän alle 5 kilometriä. Nyt on vähän voittajafiilis.

Tässä ovat nyt miettimäni välitavoitteet ja palkinnot niiden saavuttamisesta:

1. 80 kg: Tähän ei hirveästi ole matkaa, mutta ajattelin asettaa ensimmäisen välitavoitteen melko lähelle, jotta motivaationi pysyisi yllä. Mietin tähän sopivaa palkintoa, ja ensimmäisenä tuli mieleen, että voisin ostaa jonkin ihanan englanninkielisen kirjan. Kirjoja minulla on kyllä jo aivan liikaa, mutta...

2. 75 kg: Uskoisin, että tässä vaiheessa sovin vihdoin täydellisesti H&M:ltä ostamaani pikkumustaan. Tällä hetkellä se on "vähän" tiukka. Ja jos se on jo liian löysä siinä vaiheessa, pitää varmaan ostaa jotain kivaa itselle ;)

3. 70 kg: Käyn hieronnassa.

4. 65 kg: Mitä ikinä haluan ja sillä hetkellä pystyn hankkimaan. Joku kylpyläreissu hoitoineen olisi ihana!

           

Tuntuu ihanalta olla motivoitunut. Aikaisemmin tuntui, että voin niin huonosti henkisesti, etten pysty motivoitumaan mistään. Toivottavasti tämä tunne kestää vielä pitkään. Sain myös viikonloppuna puhuttua töissä uupumuksestani. Työkaverini eivät usko, että sairastan masennusta, koska olen vuosien aikan oppinut hieman liian hyväksi näyttelijäksi. Voihan olla, että jossakin vaiheessa tapahtuu täysi romahdus, kun psyykeni ei enää kestä näyttelemistä. En oikein edes tiedä, mistä kumpuaa tämä, että esitän hyvinvoivaa. Olen tosin aina ollut melko valoisa ja iloinen persoona. Ja jokainen sairastaa masennusta eri tavalla, ei masennus aina tarkoita sitä, ettei voisi tuntea iloa. Olen myös sen verran tunnollinen, että koulussa ja töissä on käytävä, vaikka olisi ihan lopussa. Eikä sitä väsymystä saa näyttää!  Joskus minulla oli kaveri, joka ei kestänyt sitä, että minulla oli huono päivä. Hänen mielestään minun olisi pitänyt hymyillä koko ajan mielentilastani riippumatta. Yläasteaikoina pidin vanhempien eron jälkeen huolta nuoremmista sisaruksistani. Halusin, että he pystyvät elämään melko normaalisti, enkä heillekään halunnut näyttää, jos olin väsynyt tai ahdistunut. Ehkä opin jo silloin tämän "kaksinaamaisuuden". Vaikea tilanne on edessä nyt, kun minun pitäisi oppia pois tästä tavasta. Olen jatkuvasti hirveän paineen alla, mutta uskon selviäväni tästä.

Tällä hetkellä olen täysin keskittynyt pitämään itsestäni huolta ja motivoitunut pudottamaan painoa. Oloni on suorastaan superhyperinnostunut, kun ajattelen, että voisin saavuttaa tavoitteeni. Ihaninta olisi keskittää kaikki aika tavoitteiden saavuttamiseen ja haistattaa kakat koululle ja työlle :D

Jee, vielä mie onnistun!

Hyvä päivä

Tänään on parempi päivä. Aurinko paistoi ensimmäistä kertaa moneen viikkoon, ja se piristi, vaikka en ulkona ehtinytkään olemaan. Olen nimittäin taas töissä. Olisi täydellinen sää lenkkeilyyn, joten harmittaa tuhlata se töihin. Yllättävän hyvin olen jaksanut olla töissä, vaikka en viime yönä nukkunutkaan kovin hyvin. Meillä siis saa töissä nukkua, mutta nuo yövuorot on uniongelmaiselle vähän hankalia välillä.

Jalat ja mieli suorastaan kirkuu päästä juoksemaan raikkaaseen ulkoilmaan. Huomenna on vapaapäivä, eli ei varmasti huvita lähteä mihinkään lenkille :D Töissä on kaiken hyvän lisäksi avonainen sipsipussi pöydällä houkuttelemassa, enkä ihan täysin ole pystynyt vastustamaan kiusausta. Pitäisi yrittää "hieman" kehittää tuota itsekuria. Nyt kyllä ällöttää pelkkä ajatuskin siitä, millaista sontaa suuhuni tungin. Onneksi eväänä on omenoita, ettei mene ihan perseelleen syömiset tänään. En tiedä, pitäisikö minun olla henkisesti paremmassa kunnossa, että jaksaisin toden teolla alkaa pitää huolta fyysisestä kunnostani. Motivaation löytäminen tässä vaiheessa olisi tosi hyvä juttu, mutta motivaation puutteesta huolimatta olen päättänyt elää terveellisempää elämää. Varsinkin kun tiedän, että liikkuminen tuo minulle hyvän olon. Ehkä minulla siis jonkilaista motivaatiota on piilossa jossain. En halua enää olla tällainen ihmisraunio.

 

Voihan väsymys

Istun töissä taas, hyvin väsyneenä. Yritin saada viikonlopuksi sairaslomaa, koska olen niin väsynyt, etten jaksa edes itkeä vaikka itkettää. Aluesairaanhoitaja oli sitä mieltä, ettei uupumus ole tarpeeksi hyvä syy sairaslomalle ja sanoi, että pitäisi mennä päivystykseen jonottamaan. Päätin siis luovuttaa ja mennä töihin. Työni on henkisesti raskasta, vaikka se monen mielestä kuullostaakin rennolta. Haluaisin vain olla pois koulusta ja töistä, että saisin itseni hoidettua kuntoon, mutta sitä vaihtoehtoa minulla ei ole. Yritän pitää itseni virkeänä lenkkeilemällä, mutta joinakin päivinä en jaksa lähteä kotoa ollenkaan. Voisin vain nukkua koko ajan, vaikka iltaisin ja öisin en kunnolla unta saa. En tunne itseäni enää siksi valoisaksi persoonaksi, joka vielä jokin aikaa sitten olin. Haluan sen tunteen takaisin.

Tällä hetkellä en jaksa hirveästi miettiä, miten saisin itseni pidettyä fyysisesti kunnossa. Yritän kuitenkin syödä terveellisesti ja pieniä annoksia tasaisin väliajoin. Vaikeinta tällaisella herkkumonsterilla on, kun niin usein tekee mieli jotakin makeaa. Mietinkin, että pitäisin herkkulakon, jolloin makeannälkä usein häviää muutaman päivän kuluttua. Tai ainakin monille tutuilleni on käynyt niin, itse vähän epäilen onnistumistani :D Yritän myös opetella juomaan vettä enemmän. Niinä päivinä kun harrastan liikuntaa, on veden juomisen muistaminen helppoa. Mutta viime aikoina en ole hirveästi jaksanut hyötyliikunnan lisäksi urheilla. Uskon kuitenkin, että vielä pääsen ylös täältä uupumuksesta ja sitten minulla on uutta energiaa laittaa itseni kuntoon. Yritän myös myöhemmin kirjoittaa hieman positiivisemmin :D

Uusi alku

Päätin alkaa kirjoittaa tätä blogia rakkaan ystäväni innoittamana. Olin jo pitkään miettinyt, että blogin kirjoittaminen auttaisi minua pysymään päätöksissäni, mutta vasta luettuani ystäväni blogia painonpudotuksesta tein lopullisen päätöksen. Siksi olen nyt tässä. Hän on innoittajani.

Tällä hetkellä olen täyden uupumuksen vallassa. Käyn töissä joka viikonloppu ja arkena olen koulussa. Kaiken tämän kiireen ja masennuksen keskellä minun tulisi pystyä kirjoittamaan opinnäytetyötä ja pitämään itsestäni huolta. Lopputulos on se, että makaan sängynpohjalla, syön suklaata, enkä ole kirjoittanut kirjaintakaan opinnäytetyöhöni. Kolmen terapiakäynnin, läheisten huolestumisen ja pienen henkisen romahduksen jälkeen vihdoin tajusin, että elämääni on tultava muutos. Haluan voida hyvin. Haluan päästä ylös sängystä ja tuntea oloni hyväksi sekä henkisesti että fyysisesti. Olen ainoa ihminen, joka sen muutoksen pystyy tekemään. On surullista, että näin nuori ihminen on niin lähellä loppuunpalamista. On kuitenkin hyvin vaikeaa sanoa töissä tai koulussa, etten enää jaksa. Häpeän sitä, etten pysty olemaan täydellinen. Omatuntoni pistää vastaan heti, jos mietin, että olisin jonkin aikaa töistä poissa. En pysty sanomaan ei, jos minua pyydetään tulemaan töihin. Olen nyt kuilun partaalla. Voin joko jatkaa samaan malliin kuin ennenkin ja tipahtaa tai tehdä muutoksen ja selvitä. Haluan selvitä.

Olen rikki.

En jaksa enää nousta ylös.

Korjaaja minussa on kadonnut, kuollut.

Masennus on musta huone,

sänky, johon hukkuu.

En pääse ylös.

En pääse pois.

Voidakseni hyvin henkisesti minun on myös muutettava minäkuvaani. Haluan laihtua ja olla tyytyväinen siihen, mitä näen katsoessani peiliin. Ennen kaikkea haluan tuntea itseni terveeksi. Olen itse aiheuttanut lihomiseni. Syöminen suruun, masennukseen ja ahdistukseen on helppoa. Syömisen aiheuttamista kiloista sen sijaan ei ole niin helppoa päästä eroon. Olen kuitenkin vihdoin päättänyt onnistua. En ole koskaan pystynyt sanomaan ei, jos minulle tarjotaan herkkuja. Mutta pystyn keksimään tekosyitä, jos kaverini pyytää minut seurakseen lenkille. Olen ollut pullukka lähes koko ikäni, en edes muista milloin viimeksi olisin ollut normaalipainoinen. Pahimmillani olen painanut lähemmäs 95 kiloa. Pari vuotta sitten onnistuin lähes vahingossa tiputtamaan yli kymmenen kiloa pois, mutta niistäkin on jo muutama tullut takaisin. Tällä hetkellä painan 82,5 kiloa ja pituutta minulla on 166 cm. Painoindeksini on siis 29,9 (lievä lihavuus). Ollakseni normaalipainoinen saisin painaa enintään 68,8 kiloa, ja vaikka painoindeksilaskuri ei otakaan huomioon ruumiinrakennetta, tiedän olevani lihava.  Nyt haluan päästä eroon tästä itseni vihaamisesta ja häpeämisestä sekä siitä, että tunnen itseni jatkuvasti luuseriksi. Tästä alkaa matkani kohti uutta elämää, jossa tunnen itseni tasapainoiseksi kaikin puolin ja voin hyvin. Tämä on minun uusi alkuni.