Päivät, joina vihaan maailmaa

Onko teillä koskaan päiviä, joina ette vihaatte maailmaa? Voisitte huutaa, raivota ja itkeä, paiskoa tavaroita? Istua omassa synkässä nurkkauksessanne näkemättä ketään? Nukkua koko päivän tai muuten vain maata tekemättä mitään? Eikä siihen tarvita edes mitään syytä. Mitään ikävää ei ole tapahtunut, eikä edes PMS-oireista ole kyse. Elämä vain tuntuu turhalta ja tulevaisuus toivottomalta. Mikään ei kiinnosta, kaikki tuntuu täysin merkityksettömältä. Tätä minun päiväni ovat olleet parin viimeisen viikon ajan.

Terapeutin kehoituksesta kävin keskiviikkona lääkärillä pyytämässä sairaslomaa. En pysty hoitamaan kouluhommia. Jo se, että saan itseni aamulla ylös sängystä on suuri saavutus. Olen näillä näkymin kesäkuun puoleenväliin asti sairaslomalla. Lääkärin vastaanotolla tekemäni mielialatestin mukaan olen tällä hetkellä vaikeasti masentunut. Sairaslomalle oli siis ilmeisesti tarvetta, vaikeasti masentunut kun on lähes aina työkyvytön. Ja tällä hetkellä kieltämättä tuntuu siltä, etten pääse täältä enää koskaan ylös.

Kuluneen viikon aikana en ole jaksanut välittää syömisistäni ja liikkumisistani yhtään. Lenkille en ole edes yrittänyt lähteä. Tänään kävin kaverin kanssa ulkoiluttamassa koiria, ja se onkin suunnilleen ainoa kerta kun olen liikkunut, lukuunottamatta hyötyliikuntaa. Kavereiden tapaaminen on aika raskasta, koska yritän esiintyä pirteänä ja iloisena. En jaksa selittää, miltä minusta tuntuu, enkä oikeastaan halua huolestuttaa ketään. Välttelen kaikkia, jopa kämppissiskoani. Ei saa näyttää, jos menee huonosti. Naurettavaa.

Olen väsynyt kaikkeen ja kaikkiin. Pelkään, etten valmistu koulusta koskaan. En jaksa hoitaa asioita, enkä ihmissuhteita. En usko, että kukaan lähipiiristäni oikeastaan ymmärtää, miten huonosti minulla nyt menee, koska yritän olla näyttämättä sitä. Olen koko ajan ärtynyt, kaikki pikkuasiat ärsyttävät. Välttelen pikkusiskoani, koska hänkin ärsyttää. Olen väsynyt siihen, että kiltteyttäni käytetään hyväksi. Olen vihainen pikkusiskolleni, koska hän on katkera meille muille siitä, että olemme päässeet masennuksen kanssa helpommalla. Hänellä ei ole aavistustakaan, miten huonosti voin, vaikka en olekaan yrittänyt tappaa tai vahingoittaa itseäni kuten hän. Meistä jokainen on käynyt pohjalla, meille muillakin on vaikeaa. Tottakai toisen huonoa oloa on vaikea huomata, kun keskittyy vain omaan paskaan oloon.

Olen kiitollinen siitä, että minulla on hyvä tukiverkosto. Käyn terapiassa, minulla on sisaruksia, joiden kanssa voin puhua ja minulla on ystäviä. Toivon, etten pilaa suhteitani muihin ihmisiin välttelemällä heitä nyt. Tosiasiassa hyvin harvassa ovat ne ystävät, jotka ymmärtävät masennukseni. En tiedä, onko heitä yhtään. Masennusta on hyvin vaikea ymmärtää, ellei itse ole sitä sairastanut. Sisarusten kanssa yritän välttää aiheesta puhumista, koska pelkään olevani taakka ja kuormittavani heitä liikaa. En halua heidän voivan huonommin minun takiani.

Sairaslomalle jääminen on vähän helpottanut stressiä. En vain ole vielä sisäistänyt sitä, ettei minun nyt tarvitse koko ajan suorittaa vaan voin oikeasti hengähtää ja yrittää päästä parempaan kuntoon. Aivoni käyvät jatkuvasti ylikierroksilla. Ja jostain syystä minua hävettää kertoa tutuilleni sairasloman syytä. Olisi helpompaa, jos vaikka olisi jalka poikki. Ei tarvitsisi perustella mitään. Monet eivät pidä masennusta pätevänä syynä. Alan uskoa jo itsekin siihen, että olen oikeasti vain laiska, tyhmä ja saamaton. Vaikkei siitä edes ole kyse. Mietin liikaa sitä, mitä muut minusta ajattelevat ja kestän hyvin vähän sitä, että minua tai tekojani kritisoidaan. Suoraan sanottuna itsetuntoni ei kestä sitä. Alan epäillä epäillä tekojani huonoiksi ja tunnen itseni tyhmäksi, luuseriksi. Onneksi olen pääsemässä luuseri-ajattelusta eroon.

En oikeasti taida edes tuntea itseäni kovin hyvin. Terapia on saanut minut tajuamaan sen, että olen oikeastaan koko ikäni elänyt toisille itsestäni välittämättä. Olen olemassa muita varten. Haen hyväksyntää olemalla kiltti kaikille, enkä halua aiheuttaa kenellekään pettymystä. Autan toisia silläkin uhalla, että itse väsyn ja sairastun. Olen liiaksi äiti 20-vuotiaalle pikkusiskolleni. Suoritan niin pitkään, kunnes käy niin kuin nyt, enkä pysty tekemään mitään. Kaikki pienetkin askareet tuntuvat ylivoimaisilta, ja jo se, että tein ruokaa ja pesin pyykkiä tänään, tuntuu uskomattomalta. Voisin vain nukkua, nukkua...

Toivon, että jossain vaiheessa jaksan taas aloittaa liikkumisen ja terveellisemmän syömisen. Liikunnasta olisi oikeasti vain apua, mutta olen liian väsynyt lähteäkseni mihinkään. Ehkä minun pitäisi vain pakottaa itseni, mutta pelkään, että jos alan taas suorittaa, siirrän taas masennustani myöhemmälle. Ja sitten se taas iskee entistä pahempana, kun pääni ei enää kestä painetta. Minun oli pakko kirjoittaa tänään tästä. Enää en ole niin vihainen, ahdistunut ja surullinen. Viha maailmaa ja ihmisiä kohtaan on hieman pienempi. Nyt ehkä selviän tiistain terapiaan asti.

Sunnuntai-illan piristävimmän ja selkeimmän postauksen tarjosi Cherrie. Kiitos ja anteeksi. Over and out.

Muutoskuvia :)

Kävin lisäilemässä just Kuvat-välilehdelle tänään miusta otetut kuvat. Oon laiska paska, enkä jaksa niitä laittaa tähän postaukseen erikseen, joten lukijatkin välttyvät järkytyksiltä. Vähän hankala niistä on ehkä vertailua tehdä tammikuun kuviin, kun kuvat on otettu eri etäisyyksiltä. Mutta etenkin selkäpuolelta otetuissa kuvissa olen näkevinäni muutosta. Jalat näyttää melkein hyviltä, ja vyötärö alkaa pikkuhiljaa löytyä. Painoeroa kuvien välillä on yhteensä ehkä 3-4 kiloa, eli ei edes kovin paljon.

Mie saatoin vähän hypellä ja hihkua täällä, kun huomasin muutoksia tapahtuneen. Pelkäsin nimittäin etukäteen kuvien postausta aika paljon, ja luulin kuvitelleeni muutokset. En olisi kuvia kehdannut edes laittaa, jos ne olisivat näyttäneet täysin samoilta kuin tammikuussa. On kiva tietää, että liikunta ja melko oikeanlainen syöminen ei ole ollut turhaa. Enemmänkin olisi tässä ajassa voinut tapahtua, jos olisin tarkkaillut syömisiäni enemmän, mutta hiljaa hyvä tulee. Kuten aikaisemminkin olen sanonut, en halua pudottaa painoa hirveän nopeasti.

Tästä tuli nyt tällainen pikapostaus, kun aloitamme kohta leffaillan pikkusiskojen kanssa. Yritän lähiaikoina vihdoin kirjoittaa vähän enemmän viimeaikojen tapahtumista ja tästä "laihdutuksesta". Mukavaa viikonloppua kaikille! <3

Kuulumisia

Paino tänä aamuna 79,1 kg! Vähän oli yllätys miulle, kun taas tuli yksillä synttäreillä mässytettyä eilen. Pudotusta viikon takaiseen siis 1,1 kg, mikä on varmaan suurin viikkopudotus tämän projektin aikana. Ehkä mie alan pikkuhiljaa jopa edetä tässä painonpudotuksessa. Mie olen kyllä varmaan aika epätavallinen laihdutusblogin kirjoittaja, kun en pahemmin anna painoarvoa vaa'an lukemille. Mie yritän vaan syödä järkevästi ja liikkua enemmän. Paino tippuu, jos on tippuakseen. Pääasia, että itse voi hyvin.

Viimeaikoina olen ollut aika väsynyt. Stressi on huonontanut unen laatua, ja iltaisin on vaikea nukahtaa, kun päässä on hirveä ajatusrumba. Kaiken hyvän lisäksi meidän taloyhtiössä on parvekeremontti menossa, ja työmiehet aloittavat poraamisen ihan liian aikaisin aamulla. Yritä siinä sitten nukkua. Arkisin olenkin sitten varsin murhanhimoinen ja pienetkin asiat ärsyttää. Vähän kuin olisi PMS 24/7. Ja väsymys kyllä vaikuttaa aika paljon mielialaan, kuten sekin, että siskollani (sillä, jonka kanssa asun) menee aika huonosti.

Miun liikuntaohjelma on vielä ajatuksen asteella, mutta yritän huomenna aamupäivän aikana saada siihen jotain tolkkua. Viikonloppu meni jotenkin tosi nopeasti, etten ehtinyt sitä miettiä tarkemmin. Haluaisin kuitenkin huomenna aloittaa uuden rutiinin ja tehdä selkeän aikataulun, että oikeasti tekisinkin jotain. Maanantai on jotenkin selkeä päivä aloittaa jotain uutta. Jos en huomenna ehdi liikuntaohjelmaa tehdä, aloitan sen ehkä sitten vasta seuraavana maanantaina ja teen ensi viikon miten sattuu, kuten tähänkin asti. Nyt on kuitenkin pakko mennä nukkumaan, ennen kuin alan kirjoittaa ihan mitä sattuu.

Tämän viikon liikunnat:
Ma: ei mitään
Ti: noin 18 kilometrin pyörälenkki ja 334 kyykkyä
Ke: jonkinlaista  kuntopiiriä parin Supernatural-jakson ajan
To: noin 5 kilometriä pyöräilyä
Pe: noin 4 kilometrin juoksulenkki, 372 kyykkyä ja kuntopiiri, kävelylenkki n. 3,5 kilometriä
La: ei mitään
Su: pyöräilyä 5 kilometriä

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille, myös omalleni sinne jonnekin! <3

Itsetuntopohdintaa

Paino oli sunnuntaiaamuna 80,2 kg eli 200 grammaa vähemmän kuin edellisellä viikolla. (Tosi hyvin oon osannu pitää painon alle 80 kilossa :D) Olin itseasiassa vähän yllättynyt, koska lauantai meni kaverin synttäreitä juhliessa, ja tuli syötyä ja juotua tosi huonosti. Sunnuntai on siltä kannalta huono punnituspäivä, että lauantaisin on kaikenlaisia kissanristiäisiä ja tulee syötyä miten sattuu. Muutenkin olen huomannut, että viikonloppuisin minuun iskee laiskuus, enkä jaksa pitää rutiinista niin tiukasti kiinni kuin arkena. Aion kyllä parantaa tapojani siinä suhteessa, että suunnittelen itselleni vihdoin sen liikuntaohjelman, jota alan noudattaa maanantaina. 

Viimeaikoina on tullut pohdittua aika paljon itsetuntoasioita. Juteltiin pikkusiskon kanssa yhtenä iltana vähän kaikesta, myös itsetunnosta. Pikkusiskoni sanoi, ettei pidä itsessään mistään. Miusta se on kauhean surullista. Toki itsessään on vaikea pitää ihan kaikesta, mutta kyllä itseään pitää rakastaa. Elämä on ihan liian lyhyt itsensä vihaamiseen ja katkeruuteen. Eikä mielestäni minkäänlaista laihduttamista/elämänmuutosta kannata aloittaa ennen kuin oikeasti rakastaa itseään. Äitini ei koskaan päässyt yli anoreksiasta vaan sairasti sitä lievänä koko ikänsä, eikä hän ollut koskaan tyytyväinen ulkonäköönsä. Hän ei rakastanut itseään tarpeeksi.

Mie pidän itsestäni koko ajan enemmän. Rakastan sitä, miten vartaloni muokkautuu liikunnan myötä (lue: kuvittelen vartaloni muokkautuvan). Olen vielä hurjan ylipainoinen, mutta peiliin katsoessani en tuijota pelkästään niitä läskejä. Läskin sijaan näen lihakset, jotka pikkuhiljaa alkavat paljastua läskin alta. Ja oikeasti sitä läskiä on siinä päällä vielä PALJON. Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni osaan olla välittämättä siitä. Ei tämä silti koko ajan ole ruusuilla tanssimista. Hirveästi tulee hetkiä, kun en löydä mitään päällepantavaa, kun olen mielestäni liian läski.

Jotenkin olen hirveän kiitollinen siitä, että ruumiinkuvani on nyt positiivinen ja itsetuntoni korkeampi kuin koskaan. Harva lihava selviää lapsuudesta ja nuoruudesta joutumatta kiusauksen uhriksi. En minäkään selvinnyt. Ala-aste meni ihan hyvin, mutta yläasteella minua haukuttiin läskiksi ja kehariksi. "Hyivittusaatanaa" hoettiin myös aika usein, kun kuljin ohi. Yksi kiusaajistani oli silloinen ihastukseni. Ihastus loppui samantien kun kiusaaminen alkoi, mutta se on varmaan eniten vaikuttanut elämääni. En pysty uskomaan, että kukaan mies olisi koskaan aidosti kiinnostunut minusta ja hyväksyisi vartaloni.

Nykyään en ajattele kiusaajiani kovinkaan paljon. Aika lievällä kiusaamisella selvisin kuitenkin, eikä ne kiusaajat ole sen arvoisia, että tuhlaisin heihin ajatuksiani. Muutamaa heistä näen usein ohimennen kaupungilla. Enää en kuitenkaan piiloudu katseilta vaan pystyn katsomaan kiusaajianikin suoraan silmiin. Pidän itseäni jollain tavalla parempana ihmisenä, ja jollain tasolla myös halveksin heitä. Olen vahva. Kiusaaminen ei onnistunut romuttamaan itsetuntoani. Pystyn käyttämään bikineitä rannalla miettimättä liikoja sitä, mitä muut ajattelevat.

Saatan kuullostaa ällöttävän itserakkaalta, mutta omasta mielestäni olen kaunis. Minulla on kauniit kasvonpiirteet, vaikka vartalossani riittääkin muokattavaa. Toisaalta pidän itseäni yleensä paljon kauniimpana silloin, kun olen meikannut. Usein kuljen kaupungilla ilman meikkiä (en tiedä johtuuko se siitä, että itsetuntoni on parempi vai siitä, että olen laiska meikkaamaan), mutta silloin välttelen ihmisten katseita. Meikattuna kävelen pää pystyssä ja itsevarmana. En tarvitse paksua pakkelikerrosta siihen, että muutun itsevarmemmaksi, jo ripsi- ja kulmaväri sekä valokynä yleensä riittävät. Meikittömänä olo on alaston, mutta se ei ole estänyt minua liikkumasta julkisilla paikoilla meikittä.

Terve itsetunto on mielestäni ihmisestä itsestään lähtöisin. Muiden kehut eivät auta, jos niihin ei itse usko. Haavoitettu itsetunto ei korjaannu hetkessä, menihän minullakin vuosia päästä tähän pisteeseen. Luultavasti myös vanheneminen on lisännyt itsevarmuutta ja omalla kohdallani myös liikunta ja laihtuminen. Tunnen kaunistuvani vuosi vuodelta enemmän, ja rakastan itseäni päivä päivältä enemmän. En pystyisi tähän elämänmuutosprojektiin, ellen välittäisi itsestäni ja kunnioittaisi kehoani.

Viime viikon liikunnat:

Ma: intervallijuoksua ja 300 kyykkyä

Ti: noin 5 kilometriä pyöräilyä

Ke: ei oikeastaan mitään, pööppöilyä kaupungilla (veljentyttöä piti sentään kantaa reppuselässä ja niskassa)

To: juoksulenkki noin 4,5 kilometriä

Pe: juoksulenkki noin 4,5 kilometriä ja kävelyä noin 7,2 kilometriä

La: intervallijuoksua

Su: ei mittään/lepopäivä

Vappuilua ja kuntosali-ikävää

You made my day awesome :)

Ihan ensiksi: tervetuloa, uudet lukijat! Aina piristää, kun tietää, että näitä minun sepustuksiani lukeekin joku. Hirveen vähän mie olen viimeaikoina kirjoitellut tänne, joten olen vähän pelännyt, että entisetkin lukijat häviävät. Olevinaan on koko ajan kiire tai väsyttää, ja päivät hujahtaa hetkessä ohi. Ja tästä eteenpäin oppariin keskittyminen tulee viemään aikaa. Suuri kiitos niille, jotka jaksavat vielä blogiani lukea taukojenkin jälkeen.

Vappuilu meni mukavasti perheen kesken. Tiistaina käytiin isosiskon luona syömässä nakkeja ja perunasalaattia. En ollut illaksi sopinut mitään menoja, kun tili on lähes nollilla. Sitten sainkin yllärinä veljen lapset yöksi hoitoon, kun veli joutui yövuoroon ja veljen vaimo halusi humputtelemaan. Muksujen kanssa on kyllä aina ihanaa viettää aikaa, vaikka se vähän rankkaa välillä onkin. Miksei lapset vois lahjoittaa puolta siitä energiastaan minulle? :D En nukkunut kauhean hyvin seuraavana yönä, koska pidin huoneeni oven auki (pelkäsin, että muksut saattaa herätä yöllä ja säikähtää vieraassa paikassa) ja ipanat tuli herättämään jo puoli kahdeksalta.

Veljen vaimo tuli myös humputteluistaan yöksi meille, ja me käytiin sitten vapputorilla ostamassa metrilakuja ja syömässä. Kauhean pitkään ei kaupungilla viihdytty, koska oli ihan hirveän kylmä eikä kenelläkään oikein tarpeeksi vaatetta päällä. Veljentyttöä piti kantaa sylissä, reppuselässä ja niskassa, kun se ei suostunut kävelemään :D Mutta eipähän sitten enää palellut.

Mie olen tehnyt meillä perinteisesti vappumunkit varmaan viimeisen kuuden vuoden ajan. Tänä vuonna pikkusiskoni A kyseli, että teenhän munkit tänäkin vuonna, vaikka olen herkkulakossa. Olin kyllä jo päättänytkin, etten anna herkkulakon vaikuttaa munkkien tekemiseen. Ei meidän perheessä varmaan kukaan niitä tekisi, ellen minä. Ja miusta on kiva, kun kaikki tulee meille vappupäivänä syömään niitä. Tänä vuonna munkit onnistui tosi hyvin (sain herkkulakkokaveriltani luvan syödä niitä), vaikka tekeminen oli vaikeampaa, kun muksut eivät halunneet pysyä poissa keittiöstä ja kyselivät koko ajan, saisivatko auttaa.

Kahden aikoihin miun siskot, siskon mies ja veli tuli myös meille. Syötiin niitä munkkeja ja juotiin kaupan simaa. Illaksi olin kutsunut kolme kaveriani meille munkkikesteille, ja yksi kavereista toi sitten kotitekoistakin simaa. Hirmu kiva oli jutella ja nauraa kavereitten kanssa ja unohdin päivän vaivanneen päänsärynkin koko siksi ajaksi, kun he olivat täällä. Mietittiin myös, että voitaisiin useamminkin istuksia aina jonkun kotona samaan tapaan. Me kaikki käydään samalla salilla (tai siis miehän en nyt enää käy) ja muut kehu, että mie olen laihtunut tosi paljon. Mie en oikein ikinä tiedä, miten siihen pitäisi reagoida. Siskojen kesken voin aina sanoo tyyliin, että "Niin oonki :D". Eilen lähinnä istuin vaan hömelö hymy naamalla :D

Ai niin, ja viime sunnuntainahan paino oli taas noussut. Vaaka näytti aamulla 80,4 kg, mutta en antanut sen masentaa hirveästi. Ihan omaa syytä tuo koko painonnousu oli, koska edeltävinä päivinä söin miten sattuu ja hirveitä määriä etenkin iltaisin. Kotona ei oikein ollut mitään ruokaa, joten kävimme taas isosiskon luona syömässä. Siellä ruoka on aina hirveän hyvää, ja miulta katoaa jotenkin kaikki estot. Mätän sitä ruokaa ja tuoreita sämpylöitä naamariin kuin en seuraavaan kuukauteen olisi ruokaa saamassa.

:D

Salille miulla on kyllä ikävä. Se alkoi kuukaudessa tuntua melkein toiselta kodilta, kun käytiin siellä niin paljon. Bodypumpiin ikävöin ehkä eniten. Tykkäsin siitä ohjelmasta, ohjaajista ja siitä, että aloin vihdoin kehittyä. Tuntuu, että jouduin lopettamaan juuri siinä vaiheessa, kun olisin vihdoin päässyt lisäämään painoa enemmän. Ja tuntui, että pumpissa käymisestä tuli tuloksia nopeasti. Vaikka suuresti epäilen, että ne tulokset oli lähinnä kuviteltuja. Spinningiin ikävöin myös.

Kuntosalilla käymisen loppumisen jälkeen olen tosin löytänyt juoksemisen uudestaan. Kuntosalin ohella en käynyt juoksemassa kuin kerran, mutta nyt sille on aikaa enemmän. Sunnuntaina kävin ensimmäisen kerran juoksemassa salikuukauden jälkeen. Ensin tuntui siltä, etten kyllä ikinä opi taas tykkäämään juoksemisesta, kun keuhkoja poltti ja jalat pisti vastaan. Mutta sitten lihakset alkoi lämmetä, polte keuhkoista hävisi ja rakastuin juoksemiseen uudestaan. Tällä viikolla olen kehittänyt itselleni kiireitä, enkä ole maanantain jälkeen kerennyt juoksemaan. Mutta tänä iltana minulla on treffit juoksulenkin kanssa.

Viime viikon liikunnat:

Ma: kevyt spinning 55 min. Pyöräilyä 6 kilometriä.

Ti: kevyt spinning 30 min. ja bodypump 45 min. Pyöräilyä 6 kilometriä.

Ke: core 50 min. kevyt spinning 45 min. Pyöräilyä 12 kilometriä.

To: bodypump 60 min.

Pe: ei mitään, kävin luovuttamassa verta

La: pyöräilyä 5 kilometriä

Su: pyöräilyä 5 kilometriä ja juoksulenkki noin 4 kilometriä.