Päivät, joina vihaan maailmaa

Onko teillä koskaan päiviä, joina ette vihaatte maailmaa? Voisitte huutaa, raivota ja itkeä, paiskoa tavaroita? Istua omassa synkässä nurkkauksessanne näkemättä ketään? Nukkua koko päivän tai muuten vain maata tekemättä mitään? Eikä siihen tarvita edes mitään syytä. Mitään ikävää ei ole tapahtunut, eikä edes PMS-oireista ole kyse. Elämä vain tuntuu turhalta ja tulevaisuus toivottomalta. Mikään ei kiinnosta, kaikki tuntuu täysin merkityksettömältä. Tätä minun päiväni ovat olleet parin viimeisen viikon ajan.

Terapeutin kehoituksesta kävin keskiviikkona lääkärillä pyytämässä sairaslomaa. En pysty hoitamaan kouluhommia. Jo se, että saan itseni aamulla ylös sängystä on suuri saavutus. Olen näillä näkymin kesäkuun puoleenväliin asti sairaslomalla. Lääkärin vastaanotolla tekemäni mielialatestin mukaan olen tällä hetkellä vaikeasti masentunut. Sairaslomalle oli siis ilmeisesti tarvetta, vaikeasti masentunut kun on lähes aina työkyvytön. Ja tällä hetkellä kieltämättä tuntuu siltä, etten pääse täältä enää koskaan ylös.

Kuluneen viikon aikana en ole jaksanut välittää syömisistäni ja liikkumisistani yhtään. Lenkille en ole edes yrittänyt lähteä. Tänään kävin kaverin kanssa ulkoiluttamassa koiria, ja se onkin suunnilleen ainoa kerta kun olen liikkunut, lukuunottamatta hyötyliikuntaa. Kavereiden tapaaminen on aika raskasta, koska yritän esiintyä pirteänä ja iloisena. En jaksa selittää, miltä minusta tuntuu, enkä oikeastaan halua huolestuttaa ketään. Välttelen kaikkia, jopa kämppissiskoani. Ei saa näyttää, jos menee huonosti. Naurettavaa.

Olen väsynyt kaikkeen ja kaikkiin. Pelkään, etten valmistu koulusta koskaan. En jaksa hoitaa asioita, enkä ihmissuhteita. En usko, että kukaan lähipiiristäni oikeastaan ymmärtää, miten huonosti minulla nyt menee, koska yritän olla näyttämättä sitä. Olen koko ajan ärtynyt, kaikki pikkuasiat ärsyttävät. Välttelen pikkusiskoani, koska hänkin ärsyttää. Olen väsynyt siihen, että kiltteyttäni käytetään hyväksi. Olen vihainen pikkusiskolleni, koska hän on katkera meille muille siitä, että olemme päässeet masennuksen kanssa helpommalla. Hänellä ei ole aavistustakaan, miten huonosti voin, vaikka en olekaan yrittänyt tappaa tai vahingoittaa itseäni kuten hän. Meistä jokainen on käynyt pohjalla, meille muillakin on vaikeaa. Tottakai toisen huonoa oloa on vaikea huomata, kun keskittyy vain omaan paskaan oloon.

Olen kiitollinen siitä, että minulla on hyvä tukiverkosto. Käyn terapiassa, minulla on sisaruksia, joiden kanssa voin puhua ja minulla on ystäviä. Toivon, etten pilaa suhteitani muihin ihmisiin välttelemällä heitä nyt. Tosiasiassa hyvin harvassa ovat ne ystävät, jotka ymmärtävät masennukseni. En tiedä, onko heitä yhtään. Masennusta on hyvin vaikea ymmärtää, ellei itse ole sitä sairastanut. Sisarusten kanssa yritän välttää aiheesta puhumista, koska pelkään olevani taakka ja kuormittavani heitä liikaa. En halua heidän voivan huonommin minun takiani.

Sairaslomalle jääminen on vähän helpottanut stressiä. En vain ole vielä sisäistänyt sitä, ettei minun nyt tarvitse koko ajan suorittaa vaan voin oikeasti hengähtää ja yrittää päästä parempaan kuntoon. Aivoni käyvät jatkuvasti ylikierroksilla. Ja jostain syystä minua hävettää kertoa tutuilleni sairasloman syytä. Olisi helpompaa, jos vaikka olisi jalka poikki. Ei tarvitsisi perustella mitään. Monet eivät pidä masennusta pätevänä syynä. Alan uskoa jo itsekin siihen, että olen oikeasti vain laiska, tyhmä ja saamaton. Vaikkei siitä edes ole kyse. Mietin liikaa sitä, mitä muut minusta ajattelevat ja kestän hyvin vähän sitä, että minua tai tekojani kritisoidaan. Suoraan sanottuna itsetuntoni ei kestä sitä. Alan epäillä epäillä tekojani huonoiksi ja tunnen itseni tyhmäksi, luuseriksi. Onneksi olen pääsemässä luuseri-ajattelusta eroon.

En oikeasti taida edes tuntea itseäni kovin hyvin. Terapia on saanut minut tajuamaan sen, että olen oikeastaan koko ikäni elänyt toisille itsestäni välittämättä. Olen olemassa muita varten. Haen hyväksyntää olemalla kiltti kaikille, enkä halua aiheuttaa kenellekään pettymystä. Autan toisia silläkin uhalla, että itse väsyn ja sairastun. Olen liiaksi äiti 20-vuotiaalle pikkusiskolleni. Suoritan niin pitkään, kunnes käy niin kuin nyt, enkä pysty tekemään mitään. Kaikki pienetkin askareet tuntuvat ylivoimaisilta, ja jo se, että tein ruokaa ja pesin pyykkiä tänään, tuntuu uskomattomalta. Voisin vain nukkua, nukkua...

Toivon, että jossain vaiheessa jaksan taas aloittaa liikkumisen ja terveellisemmän syömisen. Liikunnasta olisi oikeasti vain apua, mutta olen liian väsynyt lähteäkseni mihinkään. Ehkä minun pitäisi vain pakottaa itseni, mutta pelkään, että jos alan taas suorittaa, siirrän taas masennustani myöhemmälle. Ja sitten se taas iskee entistä pahempana, kun pääni ei enää kestä painetta. Minun oli pakko kirjoittaa tänään tästä. Enää en ole niin vihainen, ahdistunut ja surullinen. Viha maailmaa ja ihmisiä kohtaan on hieman pienempi. Nyt ehkä selviän tiistain terapiaan asti.

Sunnuntai-illan piristävimmän ja selkeimmän postauksen tarjosi Cherrie. Kiitos ja anteeksi. Over and out.