Tämä elämänmuutosprojekti ja liikunta ovat tällä hetkellä henkireikäni. En selviäisi terapian pinnalle tuomasta surusta tai koulustressistä ilman niitä. Rakastan liikkumista, vaikka salille tai lenkille lähteminen on välillä vähän vaikeaa. Olevinaan joku sohvalla röhnöttäminen ja netissä jumittaminen on kivempaa. Onneksi olen saanut lähdettyä. Saan lisäenergiaa ja illalla olen ihanan terveen väsynyt. Niin väsynyt, etten edes jaksa stressata opparia.

Ostin maanantaina salille kuukausikortin ja olen käynyt nyt joka päivä siellä. Spinningiä kokeilin maanantaina ensimmäistä kertaa elämässäni ja rakastuin siihen täysin. Eilen kävin spinningin ja bodypumpin yhdistelmässä ja tänään oli vuorossa core ja spinning. Olen aina tykännyt pyöräilystä, joten ehkä siksikin oli helppoa tykästyä spinningiin. Tuolla salilla, jossa käyn, voi valita kevyen, keskiraskaan ja raskaan spinningin väliltä. Tällä hetkellä keskityn kevyeen spinningiin, kunnes kuntoni on kohonnut sen verran, että uskallan kokeilla keskiraskasta.

Eilisessä spinningissä ja pumpissa kävin yksin (jee, hyvä minä! yksin on aina vaikeampi lähteä). Pumpissa kyllä vähän hävetti, kun en jaksanut tehdä kaikkia hauisliikkeitä kunnolla. Hauikseni olivat tuskaisen kipeät siitä lauantaisesta bodypumpista, enkä meinannut saada tankoa nousemaan ollenkaan. Muuten ei ehkä hirveästi olisi hävettänyt, mutta ohjaaja tuijotti minua aina kun tanko ei noussut. No, seuraavalla kerralla osaan ehkä valita jo painot vähän paremmin.

Core oli myös aika kiva, ja tekee kyllä hyvää keskivartalon lihaksille, jotka minulla myös on aivan olemattomat. Kaiken muun jaksoin tehdä hyvin, mutta lankussa oleminen sattui selkään ja maha alkoi painua alas, joten oli pakko välillä lysähtää maahan. Coren jälkeinen spinning-tunti oli ihana, kun pystyi ottamaan kaiken itsestään irti. Ja ohjaaja oli miun tähänastisista lemppari. Olisin saanut itsestäni varmaan enemmänkin irti, mutta lihakset olivat vielä vähän tukkoiset eilisestä.

Seuraavat pari päivää tulee käytyä ehkä lähinnä vain kävelemässä, ja lauantaina menen taas pumppiin. Toivottavasti saan tämän salirytmin pidettyä, koska siitä liikkumisesta tulee niin hyvä olo. Seuraavat päivät pitää omistaa opinnäytetyölle, jota en ole hirveästi jaksanut kirjoitella, kiitos alkaneen masennusjakson (jota en edes tajunnut masennukseksi ennen kuin pikkusiskoni asiasta mainitsi). En jaksa ottaa hirveitä paineita. Kyllä se jotenkin järjestyy, vaikka typerähän olenkin, kun en voi asioita aloittaa ajoissa.

Tunteeni, kun yritän kirjoittaa opparia.

Kaksi puolta taistelee tällä hetkellä minussa. Toinen puoli on vahvasti sitä mieltä, että pitää tällä tiukalla aikataulullani hoitaa kaikki (opinnäytetyö, kaksi tenttiä ja markkinointiprojekti), että valmistuisin kesäkuussa. Toinen puoli miettii, olisiko parempi kuunnella omaa oloa, ja antaa sen valmistumisen siirtyä syksyyn. Terapia vie yllättävän paljon energiaa ja voimavaroja, samoin masennus. Kaikki eivät sitä tajua, ei opettajat, enkä aina minäkään.

Jotain ihme kevätväsymystä

Olen viime viikon tai oikeastaan muutaman viime päivän ollut hirmuisen väsynyt. Voisin vain nukkua koko ajan, ja eilen olisin voinut myös itkeä koko ajan. Se ilo painon putoamisesta ei sitten kauan kestänyt. Vaikka olen kyllä edelleen ylpeä itsestäni siinä asiassa. Tällä hetkellä tuntuu, että tämä elämäntapamuutosprojekti on ainut asia, jota pystyn edes jotenkin kontrolloimaan. Kaikki muu leviää käsiin.

Tämä olotila muistuttaa aika paljon viimesyksyistä, kun olin täysin uupunut koulusta ja töistä. Enkä nyt edes käy kummassakaan. Jotenkin olen uupunut kaikesta henkisestä paineesta, joka on pääasiassa oman saamattomuuteni aiheuttamaa. Opinnäytetyö ei etene, kun jätän kaiken viime tippaan, ja sitten paniikissa ja hyperstressaantuneena yritän saada jotakin tekstiä aikaan. Välit pikkusiskon kanssa tuntuvat kummallisilta, ja se vaikuttaa jokapäiväiseen elämään, kun asumme samassa asunnossa.

Olen pienestä asti ottanut hirveästi vastuuta pikkusiskoistani. Vanhempani erosivat, kun olin 13-vuotias, ja siitä asti pikkusiskojen ruokkiminen, kouluun menemiset ja harrastuksissa käymiset olivat oikeastaan minun vastuullani. Etenkin ne syömiset, sillä äiti kyllä kuskasi harrastuksiin, silloin kun töiltään kerkesi. Isää oli ikävä, koulu ja harrastukset stressasivat samoin kuin se, että milloin saamme ruokaa. Olen ehkä joskus aikaisemmin saattanut mainita, että äiti sairasti oikeastaan koko ikänsä anoreksiaa, eikä siksi paljoa ruuasta välittänyt. 

Opin hyväksi näyttelijäksi. Piti näytellä pikkusiskoille, että kaikki on hyvin. En halunnut huolestuttaa ketään. Koulussakaan ei saanut näyttää sitä, että välillä menee huonosti. Ja piti pärjätä opinnoissa hyvin, että äiti olisi minusta ylpeä. Ei oikeastaan edes ollut ketään, keneltä olisin voinut pyytää apua. Eikä avun pyytäminen oikeastaan käynyt edes mielessä. Luulin, että on minun tehtäväni hoitaa kaikki ne asiat, jotka hoidin. Ja sain sillä asioiden hoitamisella ja hyvillä arvosanoilla hyväksyntää.

Kannan sitä vastuuta edelleen, vaikka äidin sairastuttua ollessani 17-vuotias, vastuu siirtyi vanhimmalle siskolleni. Silloin koin syyllisyyttä siitä, etten tehnyt kotitöitä. Minun ei enää tarvinnut, ja tunsin itseni hirvittävän laiskaksi. Koen syyllisyyttä edelleen, jos kotona on sekaista. Ahdistun siitä, ja väsyn siihen, mutta en jaksa tehdä asialle mitään. Olen meillä se, joka yleensä tekee kotityöt, ja kyllästyn ja väsyn siihen, että asiat ei tunnu hoituvan, ellen minä niitä hoida. Pikkusiskoni ei varmaankaan edes uskalla hoitaa niitä asioita, koska kokee, että minä teen ne niin hyvin. Enkä minä jaksa aina pyytää häntä auttamaan. Pelkään, että vaikutan nalkuttajalta.

Olen niin tottunut vastuuseen, että olen ottanut jonkilaisen äidinroolin asuessani nyt siskoni kanssa. Kuvittelen, että minun rahani ovat tavallaan meidän yhteisiä rahoja, eli niiden pitää riittää meidän kaikkiin laskuihin ja ruokiin. Ja sitten minua harmittaa, kun pikkusiskoni käyttä rahojaan mihin haluaa, vaikka hän ajatusmaailmansahan se on se oikeanlainen. Yritän opetella ajattelemaan, että ne rahat ovat oikeasti minun, että laskut ja ruokakulut pitää jakaa. Hoidan kotityöt ja useimmiten ruuanlaiton, koska luulen, että se on kokonaan minun vastuullani. Ja minun on pakko jaksaa. En saa näyttää pikkusiskolle sitä, kuinka väsynyt olen tähän. Vaikea hänen on varmaan tehdä mitään, kun olen sitten päällepäsmärinä valittamassa, jos jotain kohtaa ei ole siivottu kunnolla.

Olen liian kiltti. Kiltteydellä saan ihmiset pitämään minusta. Ja haluan, että kaikki pitävät minusta. Kuvittelen, että jos sanon mielipiteeni johonkin tai puolustan itseäni, minut hylätään. Sitä hylkäämistä minä kai pelkäänkin. Pelkään loukkaavani pikkusiskoani, jos puhun hänelle niistä asioista, jotka koen ongelmaksi. Tästä tilanteesta ei voi syyttää minua, eikä pikkusiskoani. Olemme oppineet näihin rooleihin liian pieninä.

Elämänmuutosblogistani, liikunnasta ja painonpudotuksesta aion pitää kynsin ja hampain kiinni. Ne ovat tällä hetkellä ainoat asiat, joista saan energiaa ja iloa. Ainoa asia, jossa tunnen onnistuvani, kun kaikki muu kaatuu päälle. En anna kenenkään viedä juuri löytämääni liikkumisen iloa minulta pois. Ja vaikka joku kritisoisikin tapojani liikkua ja syödä, en aio välittää niin kauan, kun minulla on hyvä olo.

Kun kirjauduin bloggeriin, en aikonut kirjoittaa tästä kaikesta. Ei tällainen kuulu elämänmuutosblogiin, eikä ihmiset varmastikaan halua lukea liian henkilökohtaisia asioita toisista. Tämänpäiväisestä spinningistä minun piti alunperin kertoa. Mutta kun aloin kirjottaa, en pystynyt lopettamaan. Kiitos, jos jaksoitte lukea tämän sepustuksen, ja anteeksi. Seuraava tekstini tulee olemaan toivottavasti neutraalimpi.

Pieniä hymyjä ja päätöksiä

Ulkona paistaa aurinko ja miuta hymyilyttää. Lihaksissa on kiva arkuus, ei sellanen, että siihen kuolisi, mutta sellainen että tietää jotain tehneensä. Ei miuta pelkkä auringonpaiste hymyilytä, vaan se, että painokin on vihdoin tippunut. Paino oli tänä aamuna 80,7 kg eli puolitoista kiloa vähemmän kuin viime sunnuntain menkkaturvotuksissa. Jotain olen osannut tehdä tällä viikolla oikein. Toivon, että paino jatkaa tippumista, jos vaan itse jaksan pitää tämän vireen päällä. Mutta ihan noin isoja viikkopudotuksia en kaipaa. Sellainen terveellinen puolen kilon viikkovauhti kelpaa, eikä haittaa jos lähtee vähän enemmän tai vähemmän.

Siis oikeesti 80,7 kg, wuhuuuu! Ensimmäiseen välitavoitteeseen ei ole enää pitkä matka, ja tällä kertaa aion sen oikeasti saavuttaa. Nyt ei ole enää paluuta entiseen. Lähiaikoina minulla tulee olemaan kiire koulutöiden kanssa, mutta minun on pakko, PAKKO pitää kiinni tästä kehityksestä. Monet haluaa painon tippuvan samantien kymmenen kiloa, haluanhan minäkin toisinaan. Mutta ei minulla oikeasti ole kiire mihinkään. En ole menossa minnekään.

Moni varmaan ajattelee, että ei se vieläkään onnistu. Sehän jätti ennenkin aina leikin kesken. Mutta epäilijät eivät tiedäkään, miten olen muuttunut. Miten koko ajatusmaailmani on muuttunut. Siksi en aiokaan välittää siitä, mitä muut sanovat. Aion vihdoin oppia olemaan terveen itsekäs ja keskittyä siihen, miltä minusta tuntuu ja miten asioista itse ajattelen. Ehkä vielä joskus opin pitämään puoliani, enkä anna muiden lytätä minua maanrakoon.

Tärkeintähän on, että itse uskoo itseensä. Helpottaahan se, jos joku muukin uskoo, mutta ei sillä niin suurta merkitystä ole. Jos uskon siihen, että onnistun, niin silloin minä myös onnistun. Minä aion onnistua ja minä tiedän onnistuvani. Tulee ehkä aikoja, kun en usko itseeni, kun muutosta ei tapahdu. Mutta jos en itse usko itseeni, ei usko kukaan muukaan. 

Uusia tuulia

Tänään kävin ensimmäistä  kertaa elämässäni Bodypumpissa. Olihan se aikamoista rääkkiä tottumattomalle, mutta menen silti mielelläni uudestaan. Vähän kyllä mietitytti, että osasinkohan tehdä siellä mitään oikein. Punnerruksia ainakin omasta mielestäni osasin tehdä :D Ne taisivatkin olla ainut asia, missä onnistuin :D Tykkäsin pumpissa siitä, että siinä käydään koko kroppa läpi ja liikkeet tuntuvat hyvin lihaksissa. Huomenna olen varmaan ihan raato, enkä pääse sängystä ylös. Tiedän myös, että sillä saa tuloksia aikaan, olen nähnyt sen ystävistäni. 

Uskoisin, että jään koukkuun bodypumppiin, jos aloitan tuolla salilla käymisen. Koukuttavintahan siinä varmaan on se, että oikeanlaiseen ruokavalioon ja muuhun liikuntaan yhdistettynä se tuo tuloksia melko nopeasti. Varsinkin ylävartaloon, joka minulla on erittäin voimatona ja ainainen murheenkryyni. Kyseisellä salilla on paljon muitakin ryhmäliikuntatunteja, joista valita. Ryhmäliikunta olisi parempi vaihtoehto minulle kuin pelkkä kuntosalilla käyminen, koska en kuntosalilla osaisi tehdä mitään. Spinningiä haluaisin ainakin kokeilla.

Kävin tänään myös pitkästä aikaa juoksemassa. Edellisestä kerrasta oli varmaan ainakin kuukausi. Juokseminen oli yhtä aikaa hirveää ja ihanaa. Sellaista se minulle aina on. Ihanuus varmaan vie voiton hirveydestä, kun olen kuitenkin kohta pari, kolme vuotta juoksemista harrastanut, välillä enemmän, välillä paljon vähemmän. Kuntohan minulla ei mikään hirmu hyvä ole, ja liikakilotkin vaikuttaa siihen, miten paljon ja nopeasti jaksaa juosta. Haluaisin laihtua siksikin, että jaksaisin juosta paremmin.

En siis enää ole kipeä, kuten varmaan arvasittekin :D Pientä nuhaa vielä on, mutta se ei estä liikkumasta. Tosin ei tuo kipeänä olo estänyt pahemmin muutenkaan, kun en malttanut olla liikkumatta. Olen käynyt joka päivä kävelemässä, paitsi tänään kävelyn sijaan juoksin. En varmaan eläissäni ole ollut niin aktiivinen kuin nyt. Olen myös kokeillut muutamana iltana mennä nukkumaan ilman melatoniinia, ja liikunnan tuoma terve väsymys on auttanut nukahtamaan helposti. On ihanaa saada tuo tunne takaisin. Syksyllä ei liikkuminenkaan auttanut nukahtamaan.

Keskiviikkona sovimme kaverini kanssa herkkulakosta, joka kestää 1.6. saakka. Kiellettyjen herkkujen listalla ovat karkit, jäätelö, makeat leivonnaiset, sipsit, popparit ja suklaa. Olen päässyt heti treenaamaan tahdonvoimaani, kun pikkusiskoni A söi meillä eilen karkkia ja jäätelöä (jota minä tarjosin) ja veljelläni oli illalla kakkukestit. Halu maistaa kakkua oli hirmuinen, mutta onnistuin välttämään sortumisen. Pyrin ajattelemaan, että jättämällä kakun syömättä olen yhden askeleen lähempänä tavoitteitani. Näistä parista kuukaudesta voi tulla oikeasti vaikeat. Tällä aikavälillä on molempien veljenlasteni synttärit, pääsiäinen ja vappu. En tiedä miten selviän noista juhlista. Se vaatii minulta rautaista tahdonvoimaa ja luultavasti sitä, että otan itselleni hedelmiä tai marjoja mukaan herkuteltavaksi.

Huominen punnitus vähän jännittää. Paino on tippunut tällä viikolla aika paljonkin viime sunnuntaiseen verrattuna, mutta vielähän tässä ehtii tapahtua vaikka mitä. Sitäpaitsi kroppani on kiero ja kerää aina sunnutaille järkyttävän painon :D Vaa'alla olen käynyt siis joka päivä, kiitos Noomin. Painon merkitsemisestä päivittäin kun saa lisää pisteitä. Tänään olin samoissa lukemissa kuin syksyllä juuri ennen Espanjan matkaa, mutta huomenna paino saattaa hyvinkin olla pari kiloa enemmän, vaikka olenkin liikkunut paljon ja syönyt suurinpiirtein saman verran kuin muinakin päivinä. 

Koska Audrey Hepburn <3

Toivoisin tietysti kovasti, että paino olisi tippunut lisää tai edes pysynyt samassa kuin tänään. Mutta pelkään huomenna paino on pompannut taas ylöspäin ja kaikki lukijani luulevat, että olen täysi epäonnistuja. Yritän kuitenkin ajatella positiivisesti, sillä ajatuksilla on yllättävän suuri vaikutus siihen, miten loppujen lopuksi käy.

Menkkaturvotus + Lauantaimussutus = Painonnousu

Kuten jo aikaisemmin sanoin, tämän päivän punnitukselta ei tarvinnut liikoja odottaa. Mutta olisi se nyt voinut vähän paremmin mennä! Paino aamulla 82,2 kg, kiitos menkkaturvotusten ja säännöksi muodostuneen lauantaimussutuksen. Muutosta viikon takaiseen siis +700 grammaa. Eilen paino oli 81,4 kg. Sunnuntaisin painoni on näköjään aina korkeimmillaan. Olen jopa miettinyt punnituspäivän vaihtamista keskelle viikkoa tai lauantaille. Pitää miettiä sitä jossakin vaiheessa, jos tämä kaava näyttää jatkuvan. Vaikka toisaalta tekisi ihan hyvää pitää se tässä sunnuntailla, jos se saisi vähentämään lauantaiherkutteluja.

En siis eilen pystynyt ihan täysin pitämään näppejäni erossa tuparitarjoiluista. Ihan täydellistä sekoamista ei kuitenkaan tapahtunut, vaan siirryin jossain vaiheessa iltaa vain vedenjuontiin. Ennen sitä tuli kyllä mussutettua yhtä jos toistakin kakkua ja karkkia. Maha oli jo ihan täynnä, mutta jatkoin vain. Minun on pakko päästä tästä tavasta eroon. Uskon, että tuosta Noomistakin on apua tässä, koska hävettäähän se sinne kirjata noita herkkuja. Ei miulla näköjään ole minkäänlaista itsekuria. Pakko ruveta kehittämään sitä.

Hirvee into olisi kyllä edelleen liikkua. Haluaisin käydä kävelylenkillä ja juoksemassa ja nostella painoja ja ja ja... Mutta tämä hiton flunssa estää. Jos mie en nyt malta pysyä aloillani, niin tää ei mene koskaan ohi. Outoa ajatella näin, koska ennen en ole pahemmin liikkumisesta välittänyt, vaan sohvalla istuminen on ollut miljoona kertaa houkuttelevampaa. Ei miuta aikaisemmin meinannut saada kirveelläkään lenkille, ja nyt lähden kävelemään, vaikka olisin kipeänä. Vielä viikko sitten en olisi voinut kuvitellakaan olevani tällainen.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille! Tsemppiä, ja älkää tehkö niin kuin minä teen! Tehkää niin kuin onnistujat tekee!

Voihan flunssa

No se flunssahan tietysti iski. Olo on tukkoinen ja päänsärkyinen. Vilunväreitä ja kuumia aaltoja tulee välillä, mutta kuumetta ei ole. Miulle ei tule ikinä kunnollista kuumetta. Flunssasta huolimatta piti käydä ulkona kävelyllä, kun oli niin nätti sää. Ei olisi kannattanut, kun olo vähän huononi. Siellä BodyBalancessa en kuitenkaan käynyt. Harmitti kyllä, etten päässyt sinne, mutta ehkä ensi viikolla olen jo paremmassa kunnossa ja pääsen kokeilemaan uudestaan. Olen suunnitellut, että hommaan kymmenen kerran kortin sinne, jos vaikuttaa mukavalta.

Sain tällä viikolla uuden lenkkeilykaverin! Tämä L laittoi tiistaiaamuna facebookissa viestin, että haluaisinko lähteä kaveriksi lenkille. Meinasin ensin jänistää, kun ei oltu nähty kuin muutama kerta ja pelkäsin, että tulee kiusallisia hiljaisia hetkiä. Mie kun siis tosiaan olen aika ujo ja hiljainen uusien ihmisten seurassa. Onneksi kuitenkin lähdin, juttu luisti loistavasti ja tuli huomaamatta käveltyä pitempi lenkki. Kävelylenkeillä tykkään käydä eniten jonkun kaverin kanssa, vaikka hyvää tekee mennä joskus yksinkin. Juoksulenkeillä haluan aina käydä yksin. Sovimme L:n kanssa, että käydään jatkossakin lenkeillä. Torstaina piti käydä, mutta minun pitikin lähteä koululle. Eilen olisin mennyt sinne BodyBalanceenkin hänen kanssaan, mutta toisin kävi.

Tänään on yhden ystäväni tuparit illalla, ja menen piipahtamaan siellä. Ajattelin leipoa viemisiksi mustikkamuffineja tai jotain muuta helppoa. Vähän etukäteen pelottaa, miten mie sekoan, jos siellä on paljon ruokaa tarjolla. Yleensä kaikissa juhlissa lapan ruokaa suuhuni niin paljon, että olen hirveässä ähkyssä vielä seuraavana päivänä. Ehkä opin tänään vihdoin sen, ettei sitä ruokaa tarvitse syödä kuin nälkäänäkevä. Olenhan yhtäkkiä muuttunut urheiluhulluksi, miksen siis onnistuisi tässäkin? Sitä paitsi, huomenna on punnitus, enkä haluaisi pilata sittä mässäilyllä. Riittää, että menkat jo turvottaa ihan tarpeeksi.

Lähinnä pelkään sitä ylensyömistä siksi, että viime päivinä on jotenkin ollut jatkuva nälkä. En tiedä mistä se johtuu, koska syön kuitenkin aika lailla samalla tavalla kuin ennenkin. Joudun käyttämään kaiken tahdonvoimani siihen, etten olisi syömässä koko ajan. Jatkuva nälkä voi kyllä johtua siitä, etten ole juonut tarpeeksi vettä. Flunssaisena vesi ei ikinä oikein maistu. Toisaalta sen asentamani Noomin takia tulee ajateltua syömisiä aika tarkkaan ja koko ajan.

Oon edelleen tykännyt tuosta Noomista. Tosin eilen huomasin, ettei se laske askeleita kunnolla, vaan puhelimen pitäisi "tärähtää" joka askeleella. Ja se, että kaikki ateriat pitää merkata sinne, ärsyttää välillä. Mutta muuten tuo on tosi hyvä motivoija. Kivaa siinä on sekin, että se tekee painokäyrän, jos sinne merkkailee punnituksiaan. Saman se tekee vyötärömitan muutoksesta, mutta mie en mittoja ole vielä kirjannut.

Viime päivinä olen huomannut, että olen ollut paljon positiivisempi elämänmuutosprojektin ja kaiken muunkin suhteen. Ehkä liikunta on parantanut mielialaa ja saanut koko homman tuntumaan mielekkäältä. Olen tajunnut myös sen, etten tee tätä siksi, että vihaisin vartaloani vaan siksi, että rakastan ja kunnioitan sitä. Toki minulla on heikot hetkeni ja epävarmuuteni, enkä mielelläni katso peiliin varsinkaan nyt menkkaturvotuksissa, mutta muuten ajatusmaailmani kroppani suhteen on muuttumassa. Pidän siitä, mihin kroppani pystyy liikuntasuorituksissa. Siitä, miten se välillä yllättää minut iloisesti jaksamalla pitempään ja enemmän. Rakastan sitä, miltä vartaloni tuntuu raskaan suorituksen jälkeen. Ja tiedän, että minä pystyn tekemään siitä sellaisen, millaiseksi se oli tarkoitettu. Se tulee olemaan raskasta, välillä haluan luovuttaa, välillä mikään ei saisi minua luovuttamaan, se tulee olemaan vaikeaa, ja ennen kaikkea siihen menee aikaa. Mutta lopulta, minä saavutan sen.

Miusta on tullu urheiluhullu

Eilisen saldo: yhteensä noin 12 kilometriä kävelyä (yli 14 000 askelta), random-hyppelyä, vatsarutistuksia ja 100 kyykkyä ennen nukkumaanmenoa. Kyykyt tein eilen ilman lepotaukoja. Tänään tein 198 kyykkyä muutamin levähdyksin. Jalat tykkää ja perse tykkää. Mikä miut on saanut hurahtamaan liikkumiseen? Puhelin. Oon lisännyt puhelimeen sovelluksia, joiden toivon auttavan tässä elämäntapamuutoksessa. Uusin asentamani sovellus on Noom. 

Noomia aloin käyttää kunnolla eilen. Se kysyy kaikki perustiedot: iän, sukupuolen, painon, pituuden yms. Sit se antaa painonhallintavinkkejä, kertoo päivän kaloritarpeen ja siinä saa jotain pisteitä, joilla pääsee seuraavalle tasolle. Aterioiden, painon ja ja liikuntasuoritusten lisäämisestä saa ainakin pisteitä. Jokaiselle päivälle ja tasolle päästessä on aina uusia tehtäviä. Tänään esimerkiksi oli tehtävänä suunnitella seuraavan päivän aamupala ja ottaa kuva tämän päivän jokaisesta ateriasta. Oon ainakin tähän asti tykänny tuosta.

Eilisaamuna kävin koululla juttelemassa opparista ohjaajani kanssa. Kuukauden päästä olisi suunnitelmaseminaari, johon pitää kirjottaa raportti ja tehdä esitys. Oikeastaan tuntuu hyvältä, eikä vielä hirveästi pelota. Kiva, kun asiat menee vähän eteenpäin. Koululle on vähän päälle pari kilsaa matkaa, joten sain pienen aamulenkin käveltyäni sinne ja takaisin. Sen jälkeen mähötin kotona muutaman tunnin ja lähdin kunnolliselle lenkille. Kävelin melkein 7 kilsaa reippaaseen tahtiin. Olin suunnitellut juoksemista, mutta jänistin. Pelkäsin, ettei se suju kunnolla kuitenkaan.

Oon hirmu innostunu noista kyykyistä, kun oon lukenu joka paikasta, että ne muokkaa takapuolta tehokkaasti. Ja miehän en tykkää tästä miun roikkuperseestä. Nyt sitten teen niitä kyykkyjä kuin hullu. Asensin puhelimeen sellasen Squats-ohjelman, jolla voi kehittää "kyykkäystaitojaan" :D Siis lähinnä pystyy kasvattamaan sitä yhteen menoon tehtävien kyykkyjen määrää. Oon asentanut samanlaiset ohjelmat myös istumaannousuista ja punnerruksista, mutta niitä en ole vielä kokeillut.

Ai niin, ja viime viikolla ostin käsipainot! Kävin ostamassa ne Prismasta, kun täältä keskustasta en ole löytänyt sopivia. Ostin neljän kilon painot ja ne repussä kävelin vielä Lidliin ostamaan kaksi kassillista ruokaa. Kotimatkalla teki mieli soittaa taksi, kun hartiat alkoi kirkua. Mutta ne käsipainot on ihanat! Just sopivan painoset ja vielä ihanan marjapuuron väriset <3 Edelliset painot olikin sellaset paskanruskeat 1,5 kilon painot. Tein toissapäivänä sellasen circuitin, ja hyvin sain kyllä lihaksissa tuntumaan. Hyvin kertoo vartalon epätasapainosta se, että jaksan hyvin tehdä 100 kyykkyä, mutta painoja jaksan nostella hätinä 15 kertaa.

Miun ihanuudet <3 

Se seuraavan päivän arkuus ja tunne lihaksissa on se juttu, joka koukuttaa. Se, että tietää tehneensä jotain. Ja miusta tuntuu, että mie olen ihan täysin addiktoitunut siihen nyt. Tosin tällä hetkellä pelkään, että aloitan nyt liian rajusti, ja kohta romahdan. Mutta sitten pitää vaan nousta ylös ja aloittaa uudestaan. Tänään olin kyllä vähän hullu, kun tein ne 198 kyykkyä. Olo on nimittäin erittäin flunssainen ja nenä ihan tukossa. Onnistuin sentään olemaan lähtemättä BodyBalanceen tänä iltana, vaikka mieli tekisikin mennä. Haluaisin kyllä sen toissapäiväisen circuitinkin uusia. Joudun pakottamaan itseni ottamaan rauhallisesti, eikä tämä todellakaan ole tapaistani. Yleensä liikunta ei kiinnosta pätkääkään, vaan joudun ennemmin pakottamaan itseni liikkumaan.

Edellisellä kerralla (viime perjantaina) kirjoitin siitä, miten motivaatiota ei ollut lainkaan ja syömiset olivat ihan perseellään. Muutenkin oli ollu ihan tosi huono päivä, kun päätä särki ja nenä oli ärsyttävä. Illalla menin käymään kaverin luona. Kaverini soitti ja pyysi apua lampun asennukseen; jonkun piti pitää sitä lamppua paikoillaan asennuksen ajan. En olisi jaksanut mennä, kun oli niin kökköinen olo, mutta onneksi menin. Ystävät ovat parasta! Päivän ainoa piristys oli juuri se, että kävin ystäväni luona, joimme teetä, juteltiin ja naurettiin. Kaverini kuuli myös blogistani, kävi lukemassa ja antoi kehuja :) Se piristi mieltä ja nosti taas motivaationkin korkealle.

Tällä hetkellä en hirveästi ajattele tuota painoasiaa, enkä vaakaa. Käyn kyllä vaa'alla melkein joka päivä (edelleen tosi paha tapa) ja merkitsen painon Noomiin. Tällä hetkellä kuitenkin on sellainen olo, ettei mitään väliä sillä painolla, jos syön terveellisesti ja kuntoilen. Jos vaaka näyttää vähemmän, niin tottakai se motivoi ja siitä tulee hyvä mieli. Mutta jotenkin haluan keskittyä tuohon kuntoiluun. Asiaan kyllä voi vaikuttaa se, että tänään alkoi menkat, ja oon taas ihan turvonnut pallo. Painokin on sen mukainen. Eli älkää odottako mitään ihmeitä sunnuntain punnitukselta, vaikka olen tämän viikon elänytkin terveellisesti. Haavekuvissani paino tipahtaa heti paljon alemmas, kun menkat on ohi. Just joo, niin varmaan tapahtuukin.

Nyt kun menisi tämä flunssa ohi  yhtä nopeasti kuin alkoikin, niin mie olisin yksi iloinen bloggari ja liikkuja. Ja olen taas pomppinut asiasta toiseen ihan sekavasti, anteeksi. Blogger ei tänään tykkää miusta, enkä saa tasattua tekstiä molemmilta puolilta. Ärsyttävää...

Motivaatiokuvia vol. 1

Kerroin joskus aikaisemmin, että motivaatiota elämäntapamuutokseen saan muista blogeista ja fitblr:sta. Olen koonnut koneelleni löytämiäni kuvia, joista haen motivaatiota lähes päivittäin. Ajattelin jakaa kuvia blogissani motivoidakseni itseäni ja lukijoitani. Tsemppiä kaikille! We can do this!

Jillian Michaels <3

Ihannevartalo

Hirveesti olisi taas asiaa kaikesta, kuten ihanista ystävistä, jotka jaksaa tsempata ja kannustaa, opparista, motivaation löytymisestä, syömisestä, kaikesta. Sen sijaan, että kertoisin niistä, aion omistaa tämän ihannevartalolleni. Sille, miltä toivoisin jonakin päivänä näyttäväni.

Minulta kysyttiin jo aikaisemmin, millainen on ihannevartaloni. Vastasin silloin, että haluaisin itse muokata vartaloni timmiksi ja vahvaksi. Olen edelleen samoilla linjoilla. Silloin en muistaakseni kuitenkaan mitään kuvia ihannevartalostani näyttänyt. Haluan timmin vartalon, jossa ei ole paljoakaan ylimääräistä. Ei mitään laihaa luikkua. Haluaisin kuitenkin, etteivät tissini häviä. Kaikkein eniten se minua pelottaakin :D 

Tällä hetkellä ihailen kuvia, joissa naisilla on vahvat ja lihaksikkaat käsivarret ja jalat. En siis tarkoita mitään lihaskimppuja kuitenkaan. Minulla itselläni on melko lihaksikkaat jalat, kiitos pyöräilyn ja juoksemisen, joten yritän kuvitella ihannevartaloni sellaiseksi, joka minulla on mahdollista saavuttaa. Ylävartalossa sen sijaan ei ole lihasta eikä voimaa senkään vertaa. Allit, hyi...

Ajattelin koota netistä löytämiäni kuvia vartaloista, jotka minusta näyttävät hyviltä. Sellaisilta, mitä itse aion tavoitella.

Haluaisin kovasti tuollaisen vatsan. Sitä aion tavoitella. Toivottavasti onnistun! Tykkään tuollaisesta, missä ei mitenkään suuresti vatsalihakset näy, mutta aavistus niistä on kuitenkin nähtävissä.

Nuo jalat ja perse on kivat. Eikä kyllä käsivarsissakaan valittamista ole.

Nuo jalat <3

Tuo haba on kiva.

Takapuolia:

En tavoittele tätä:

Enkä tätä:

Vaan tätä:

Se vaatii kovaa työtä, mutta minä olen valmis!

Kadonneen motivaation metsästys

Maailman laiskin blogin kirjoittaja ilmoittautuu. Heti alkuun varoitus: teksti saattaa sisältää suuriakin määriä valitusta.

Motivaatio - onko se jotain syötävää? Oli mitä oli, minulta sitä ei ainakaan löydy. Ei ole löytynyt pariin viikkoon. Syömiset on perseellään ja liikkumisesta ei tietoakaan, lukuunottamatta pakollisia liikkumisia sohvalta jääkaapille ja vessaan. Okei, saatan hieman liioitella. Syömisiä olen vihdoin yrittänyt laittaa vähän kuntoon tänään ja aika hyvin olen onnistunutkin. Liikkumaan olen yrittänyt itseäni myös potkia, mutta huonolla menestyksellä. Suoraan sanottuna ei vaan kiinnosta. Ja kuitenkin haaveilen koko ajan ihanan timmistä ja terveestä vartalosta, eikä sitä ilman liikuntaa saa. Olokin olisi parempi, jos saisin itseni liikkumaan. Kävisin nyt edes juoksemassa. Tällä hetkellä suoraan sanottuna vituttaa kaikki.

Päätä on särkenyt koko päivän ja nenä joko vuotaa tai on tukossa koko ajan. Tätä on jatkunut jo pidemmän aikaa. Oma vikani, kun heilun aina liian vähissä vaatteissa ulkona. Eikä asiaa yhtään paranna sekään, että meillä taitaa olla asunnossa hometta - ainakin vessassa. Kaiken lisäksi suuni on kipeä (siis lähinnä ikenet) ja syöminen koskee. Ja aina kun minuun sattuu, vihaan kaikkea ja kaikkia. Eikä liikkuminen todellakaan motivoi. Ei mikään muukaan. Paitsi herkkujen syöminen. Viime aikoina onkin tullut syötyä jäätelöä ja karkkia vähän liikaa. Ei niistä tule edes hyvä olo, muuten kuin hetkellisesti.

Viime sunnuntain paino ei ollut mitenkään mieltä ylentävä. Ei tosin yllättänyt, että paino oli noussut näillä syömisillä. Lauantaina paino vain oli kilon vähemmän, joten harmitti älyttömästi. En voi kuitenkaan syyttää muita kuin itseäni. Lauantai-iltana syömäni pitsanpalaset (niitä oli ihan liian monta) siinä vain kostautuivat sunnuntaiaamun punnituksessa. Miksi on niin vaikea kieltäytyä syömästä hyvää ruokaa, vaikka tietää saaneensa tarpeeksi? Pakko syödä itselleen ähky ja paha olo.

Eikö olisikin hienoa pysyä koko ajan suunnattoman motivoituna? Missään vaiheessa ei herkut veisi voittoa siitä ajatuksesta, että minä pystyn tähän, pystyn parempaan. Koko prosessi olisi alusta loppuun suuri Success Story, josta kerrottaisiin jälkipolville. No, näin ei ainakaan minun kohdallani ole. Tällä hetkellä tuntuu, että turha edes enää yrittää, kun on näin huono itsekuri. Vaikka oikeastaan tiedän, että pystyn kieltäytymään herkuista. Ei niitä jonkin ajan päästä tee edes mieli. Minun Success Storyni: laihduin ruokavalion muutoksella hurjat viisi kiloa ja lihoin ne heti takaisin, koska en viitsinyt enää yrittää. Nyt olen liian väsynyt ja vähän liikaa itseeni pettynyt yrittääkseni motivoitua. Huomenna on uusi, toivottavasti parempi päivä.

"I'll think of it tomorrow. I can stand it then. -- After all, tomorrow is another day."

- Scarlett O'Hara