Tämä päivä siis. Piti tehdä kaikkee kehittävää, hyödyllistä, pakollista ja kiireellistä. En tehny oikeestaan mittään, mitä olin suunnitellu. Olin kalenteriinki merkinny, että varaan ajan siihen kehonkoostumusmittaukseen, teen hakemuksen Kelan kuntoutuspsykoterapian jatkoa varten, lähettelen koulusähköposteja, käyn Lidlissä ja apteekissa ja teen lihaskuntotreenin. Loppujen lopuksi sain sentään sen kehonkoostumusmittausajan varattua, tein Kelan hakemuksen ja kävin apteekissa. Sen sijaan nuo tärkeimmät, eli koulusähköpostien lähettelyt ja lihaskuntotreeni jäi tekemättä, hups. Ensinnäkin aamulla heräsin ihan liian myöhään, vasta yhdeltätoista. Sitten pyörin pari tuntia netissä ja tein sen hakemuksen, kunnes veljeni vaimo laittoi viestiä ja pyysi kyläilemään. Mie en ikinä pysty vastustamaan tuota pyyntöä, varsinkaan nyt, kun oli kulunut jo pari viikkoa siitä, kun näin muksut viimeksi. Ja siellä tulikin oltua yli kolme tuntia, kun muksut ei halunnu miun lähtevän enkä mie sitten malttanut lähteä. Mie vaan rakastan niitä liikaa <3
Sitten tulin apteekin kautta kotiin, söin päivällistä ja jumituin A:n ja H:n kanssa telkkarin eteen. Jäi sitten se kahvakuulatreeni tekemättä ja sähköpostit lähettämättä. En nyt jaksa edes ajatella sen tärkeimmän, oppariin liittyvän sähköpostin lähettämistä, kun ensin pitäis varmaan tunti vähintään miettiä, miten sen muotoilee ja mitä siihen kirjoittaa. En oo siis tehny mitään koulun eteen kahteen viikkoon. Sen suunnitelmaseminaarin jälkeen iski joku väsymys/ahdistus/tyhmyys, enkä jaksanu ajatellakaan mitään opparia. Tässä sitä nyt ollaan, pari kertaa oon aamuyöstä heränny panikoimaan sitä, että en kerkee tehdä kaikkea mitä pitäisi. Ens viikolla on tentti, jonka käyn uusimassa ja jota en varmaan vieläkään pääse läpi. Sen jälkeen ei olekaan enää kuin pari viikkoa, kun opinnäytetyön melko valmis versio pitäisi lähettää jo tarkastajalle ja opponentille, eli ohjaajalle se pitäisi lähettää jo hyvissäajoin ennen sitä. ÄÄäääää, aaarrgghhh, apua ja iiiiiikkkkssss!!!! Paniikki! Miks mie vaan tuhlaan tätä aikaa kaikkeen muuhun?
Ei edes yhtään rauhoita mieltä se, että sen tutkimussuunnitelman sillon muutama viikko sitten kirjoitin noin kuudessa päivässä. Silleen muutaman tunnin päivässä. Ja sain kuitenkin aikaan sitä tekstiä lähes parikymmentä sivua. Jotenkin oon varma, etten mie siinä nyt onnistu. Enkä oo edes sitä tutkimusaineistoa varsinaisesti keränny. Ja jotenki oon tyhmä, enkä oo pyytäny apua ohjaajalta, joka on ihan sitä varten, että voisin kysyä neuvoa esimerkiksi haastattelukysymysten laatimisessa. Sen tutkimussuunnitelmankin tein oikeastaan täysin itsenäisesti, enkä ollu ohjaajaan missään yhteydessä, ennen kuin palautin valmiin version. Ehkä mie voisin nyt yrittää tehdä jotain eri tavalla. Miksi tällaisessakin asiassa on vaikea pyytää apua, vaikka ohjaaja on sitä varten, että siltä sitä apua pyydetään? Viimeiseen asti pitää yrittää itsenäisesti ratkoa ongelmat ja itkeä ja ahdistua, kun ei tajua ja jaksa.
Toivottavasti huomenna menisi jo paremmin. Jo se, että tekisin jotain koulun eteen varmaan rauhoittaisi mieltä. Toivottavasti. Stressi on pahasta, mutten osaa elää ilman sitä ja stressaantuneena laihtuminenkin on hitsin paljon hankalampaa. Nyt mie taidan mennä iltapalalle ja -pesulle, ja aamulla teen sen kahvakuulatreenin, jonka virkistämänä saan toivottavasti asioita hoidettua. Ammun itteni kuuhun, jos syön sanani ja lahnailen koko päivän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti