Jotain ihme kevätväsymystä

Olen viime viikon tai oikeastaan muutaman viime päivän ollut hirmuisen väsynyt. Voisin vain nukkua koko ajan, ja eilen olisin voinut myös itkeä koko ajan. Se ilo painon putoamisesta ei sitten kauan kestänyt. Vaikka olen kyllä edelleen ylpeä itsestäni siinä asiassa. Tällä hetkellä tuntuu, että tämä elämäntapamuutosprojekti on ainut asia, jota pystyn edes jotenkin kontrolloimaan. Kaikki muu leviää käsiin.

Tämä olotila muistuttaa aika paljon viimesyksyistä, kun olin täysin uupunut koulusta ja töistä. Enkä nyt edes käy kummassakaan. Jotenkin olen uupunut kaikesta henkisestä paineesta, joka on pääasiassa oman saamattomuuteni aiheuttamaa. Opinnäytetyö ei etene, kun jätän kaiken viime tippaan, ja sitten paniikissa ja hyperstressaantuneena yritän saada jotakin tekstiä aikaan. Välit pikkusiskon kanssa tuntuvat kummallisilta, ja se vaikuttaa jokapäiväiseen elämään, kun asumme samassa asunnossa.

Olen pienestä asti ottanut hirveästi vastuuta pikkusiskoistani. Vanhempani erosivat, kun olin 13-vuotias, ja siitä asti pikkusiskojen ruokkiminen, kouluun menemiset ja harrastuksissa käymiset olivat oikeastaan minun vastuullani. Etenkin ne syömiset, sillä äiti kyllä kuskasi harrastuksiin, silloin kun töiltään kerkesi. Isää oli ikävä, koulu ja harrastukset stressasivat samoin kuin se, että milloin saamme ruokaa. Olen ehkä joskus aikaisemmin saattanut mainita, että äiti sairasti oikeastaan koko ikänsä anoreksiaa, eikä siksi paljoa ruuasta välittänyt. 

Opin hyväksi näyttelijäksi. Piti näytellä pikkusiskoille, että kaikki on hyvin. En halunnut huolestuttaa ketään. Koulussakaan ei saanut näyttää sitä, että välillä menee huonosti. Ja piti pärjätä opinnoissa hyvin, että äiti olisi minusta ylpeä. Ei oikeastaan edes ollut ketään, keneltä olisin voinut pyytää apua. Eikä avun pyytäminen oikeastaan käynyt edes mielessä. Luulin, että on minun tehtäväni hoitaa kaikki ne asiat, jotka hoidin. Ja sain sillä asioiden hoitamisella ja hyvillä arvosanoilla hyväksyntää.

Kannan sitä vastuuta edelleen, vaikka äidin sairastuttua ollessani 17-vuotias, vastuu siirtyi vanhimmalle siskolleni. Silloin koin syyllisyyttä siitä, etten tehnyt kotitöitä. Minun ei enää tarvinnut, ja tunsin itseni hirvittävän laiskaksi. Koen syyllisyyttä edelleen, jos kotona on sekaista. Ahdistun siitä, ja väsyn siihen, mutta en jaksa tehdä asialle mitään. Olen meillä se, joka yleensä tekee kotityöt, ja kyllästyn ja väsyn siihen, että asiat ei tunnu hoituvan, ellen minä niitä hoida. Pikkusiskoni ei varmaankaan edes uskalla hoitaa niitä asioita, koska kokee, että minä teen ne niin hyvin. Enkä minä jaksa aina pyytää häntä auttamaan. Pelkään, että vaikutan nalkuttajalta.

Olen niin tottunut vastuuseen, että olen ottanut jonkilaisen äidinroolin asuessani nyt siskoni kanssa. Kuvittelen, että minun rahani ovat tavallaan meidän yhteisiä rahoja, eli niiden pitää riittää meidän kaikkiin laskuihin ja ruokiin. Ja sitten minua harmittaa, kun pikkusiskoni käyttä rahojaan mihin haluaa, vaikka hän ajatusmaailmansahan se on se oikeanlainen. Yritän opetella ajattelemaan, että ne rahat ovat oikeasti minun, että laskut ja ruokakulut pitää jakaa. Hoidan kotityöt ja useimmiten ruuanlaiton, koska luulen, että se on kokonaan minun vastuullani. Ja minun on pakko jaksaa. En saa näyttää pikkusiskolle sitä, kuinka väsynyt olen tähän. Vaikea hänen on varmaan tehdä mitään, kun olen sitten päällepäsmärinä valittamassa, jos jotain kohtaa ei ole siivottu kunnolla.

Olen liian kiltti. Kiltteydellä saan ihmiset pitämään minusta. Ja haluan, että kaikki pitävät minusta. Kuvittelen, että jos sanon mielipiteeni johonkin tai puolustan itseäni, minut hylätään. Sitä hylkäämistä minä kai pelkäänkin. Pelkään loukkaavani pikkusiskoani, jos puhun hänelle niistä asioista, jotka koen ongelmaksi. Tästä tilanteesta ei voi syyttää minua, eikä pikkusiskoani. Olemme oppineet näihin rooleihin liian pieninä.

Elämänmuutosblogistani, liikunnasta ja painonpudotuksesta aion pitää kynsin ja hampain kiinni. Ne ovat tällä hetkellä ainoat asiat, joista saan energiaa ja iloa. Ainoa asia, jossa tunnen onnistuvani, kun kaikki muu kaatuu päälle. En anna kenenkään viedä juuri löytämääni liikkumisen iloa minulta pois. Ja vaikka joku kritisoisikin tapojani liikkua ja syödä, en aio välittää niin kauan, kun minulla on hyvä olo.

Kun kirjauduin bloggeriin, en aikonut kirjoittaa tästä kaikesta. Ei tällainen kuulu elämänmuutosblogiin, eikä ihmiset varmastikaan halua lukea liian henkilökohtaisia asioita toisista. Tämänpäiväisestä spinningistä minun piti alunperin kertoa. Mutta kun aloin kirjottaa, en pystynyt lopettamaan. Kiitos, jos jaksoitte lukea tämän sepustuksen, ja anteeksi. Seuraava tekstini tulee olemaan toivottavasti neutraalimpi.