Pieniä hymyjä ja päätöksiä

Ulkona paistaa aurinko ja miuta hymyilyttää. Lihaksissa on kiva arkuus, ei sellanen, että siihen kuolisi, mutta sellainen että tietää jotain tehneensä. Ei miuta pelkkä auringonpaiste hymyilytä, vaan se, että painokin on vihdoin tippunut. Paino oli tänä aamuna 80,7 kg eli puolitoista kiloa vähemmän kuin viime sunnuntain menkkaturvotuksissa. Jotain olen osannut tehdä tällä viikolla oikein. Toivon, että paino jatkaa tippumista, jos vaan itse jaksan pitää tämän vireen päällä. Mutta ihan noin isoja viikkopudotuksia en kaipaa. Sellainen terveellinen puolen kilon viikkovauhti kelpaa, eikä haittaa jos lähtee vähän enemmän tai vähemmän.

Siis oikeesti 80,7 kg, wuhuuuu! Ensimmäiseen välitavoitteeseen ei ole enää pitkä matka, ja tällä kertaa aion sen oikeasti saavuttaa. Nyt ei ole enää paluuta entiseen. Lähiaikoina minulla tulee olemaan kiire koulutöiden kanssa, mutta minun on pakko, PAKKO pitää kiinni tästä kehityksestä. Monet haluaa painon tippuvan samantien kymmenen kiloa, haluanhan minäkin toisinaan. Mutta ei minulla oikeasti ole kiire mihinkään. En ole menossa minnekään.

Moni varmaan ajattelee, että ei se vieläkään onnistu. Sehän jätti ennenkin aina leikin kesken. Mutta epäilijät eivät tiedäkään, miten olen muuttunut. Miten koko ajatusmaailmani on muuttunut. Siksi en aiokaan välittää siitä, mitä muut sanovat. Aion vihdoin oppia olemaan terveen itsekäs ja keskittyä siihen, miltä minusta tuntuu ja miten asioista itse ajattelen. Ehkä vielä joskus opin pitämään puoliani, enkä anna muiden lytätä minua maanrakoon.

Tärkeintähän on, että itse uskoo itseensä. Helpottaahan se, jos joku muukin uskoo, mutta ei sillä niin suurta merkitystä ole. Jos uskon siihen, että onnistun, niin silloin minä myös onnistun. Minä aion onnistua ja minä tiedän onnistuvani. Tulee ehkä aikoja, kun en usko itseeni, kun muutosta ei tapahdu. Mutta jos en itse usko itseeni, ei usko kukaan muukaan.