Tämä päivä ei ole nyt oikein lähtenyt käyntiin. Meidän piti mennä kaverin kanssa yhdeksitoista koululle ja kirjastoon tekemään opinnäytetyöhön liittyviä hommia, mutta ei jaksettu. Samalla oltaisiin voitu "nauttia" kouluruokailusta. Ensin siirrettiin lähtö kahteentoista ja nyt se sitten siirtyi huomiseen :D Mutta huomenna siellä onkin ruokana lohikeittoa <3, joten ei hirveästi haittaa. Yritän kuitenkin saada itseni lähtemään yliopiston kirjastoon etsimään lähdeaineistoa opinnäytetyöhön, koska viime yönä heräsin panikoimaan harjoitusaineen palautusta. Kaupunginkirjastossa pitäisi myös käydä, sillä varasin Callanetics: Aamuin, illoin -kirjan. Olen kuullut aika paljon kehuja Callaneticsista, joten ajattelin nyt itsekin sitä kokeilla. Saanpa ainakin sen kaipaamani jumppaohjelman. Ilman ohjelmaa ei oikein tule tehtyä kunnolla mitään, haahuilen vaan liikkeestä toiseen, enkä niitä liikkeitäkään varmaan tee oikein tai tarpeeksi monta toistoa. Joka paikasta luen, että kuntoilussa on tärkeää poistua omalta mukavuusalueelta, mutta laitan aina stopin päälle. En uskalla vaikka pitäisi, jos haluaa tuloksia. Pelkään, etten pysty hengittämään kunnolla, että minulle tulee huono olo. Enkä aina edes tiedä, mitä pelkään. Ja juuri äsken luin Iltalehdestä artikkelin, että ihmisen pitäisi liikkua yli 9000 askelta päivässä, ja että istuminen lihottaa. Pitäisi seisoa paljon enemmän, mutta mitä seisoessa voi tehdä? Pitäisikö sijoittaa läppäri jonnekin korkealle, että sen edessä olisi pakko seisoa, sen sijaan että röhnötän sohvalla läppäri sylissäni? Ja ehän mie ny koko ajan jaksa seissoo :D
Välillä kyllä tulee mietittyä, että mitä hittoa minä teen täällä. Miksi kirjoitan blogia elämänmuutoksestani, joka kuitenkin johtaa epäonnistumiseen? Jotenkin minulla ei riitä uskoa itseeni, eikä siihen, että pystyisin laihtumaan. Tosiasiassa kuka tahansa pystyy siihen, miksen sitten minäkin. Pystyinhän minä kolmisen vuotta sitten laihtumaan lähes huomaamattani yhdeksästäkymmenestä kilosta kahdeksaankymmeneen, ja jopa sen alle. Voi kun olisin jatkanut silloin laihduttamista, niin ei nyt tarvitsisi pudottaa painoa niin paljon nyt. Toisaalta en silloin ehkä laihtunut täysin terveellisesti, söin vain paljon vähemmän ja yksipuolisesti ja aloitin juoksemisen. Elin lähinnä maksalaatikolla, porkkanoilla ja salaatilla. Ei siitä olisi voinut tehdä elämäntapaa. Juoksemisenkin aloitin vähän huonosti. Joka päivä oli pakko mennä juoksemaan, vaikka penikat olivat älyttömän kipeät. Lopulta en sitten meinannut pystyä edes kävelemään lenkiltä takaisin kotiin. Mutta jos silloin pystyin laihtumaan alle kahdeksankymmenen kilon, miksen pystyisi nytkin? Olen vielä sama ihminen. Mitään suurta fyysistä tai psyykkistä muutosta ei ole tapahtunut. Sabotoin omaa prosessiani, jos en muuten niin ajatusten voimalla, ja sitten valitan, että olen läski, että haluan olla laiha ja kaunis. Ei mitään järkeä. Kai nämä kilot on jonkinlainen suojautumiskeino. Kilojen alle on helppo piilottaa oma minänsä. Vai pelkäänkö vain epäonnistumista niin paljon, etten uskalla edes yrittää?
Tänään lupaan itselleni sen, että menen juoksemaan nämä ajatukset päästäni.
Miun vatsalihaksistossa on hakattu olo, kiitos callaneticsin. :D En sitten tiedä tehoaako se sellaisiin, joilla on jo jotain lihaksia olemassa...
VastaaPoistaEnsinnäkin: ihan kamalan paljon tsemppiä! <3 Sitten: mie uskon, että sie pystyt. Mie iteasiassa tiiän, että sie pystyt. Tiiätkö miks? Ku mie alotin, mie aattelin siuta. Sie alotit juoksemisen, josta mie en uskaltanut ees haaveilla. Sie jatkoit sitä aina vaan ja juoksit sitten jotain kympin lenkkejä. Tottakai välillä on vaikeampia aikoja, mutta sie kohotit kuntoas silti sinne yli kympin lenkkeihin asti. Ja nyt sie mietit, ettet sie voi laihtua? Elämä heittelee, joskus ei voi liikkua tai tulee syötyä huonosti, mutta ei se haittaa. Se ei tarkoita, etteikö voisi pääsääntöisesti elää terveellisesti. Ei laihduttaminen kaadu päiviin, ei edes viikkoihin - siis pitkällä tähtäimellä, jos sie et anna sen kaatua siihen. Siun ei tarvitse miettiä pitkälle. Elä päivä kerrallaan terveellisesti ja seuraavana päivänä huomaat, että sie onnistuit. Ja sitten sie uskot, että sie voit onnistua tänäänkin. Älä mieti niitä epäonnistumisia, vaan onnistumisia. Tässä asiassa, jos missä, kannattaa olla positiivinen. Päätä, että sie onnistut. Usko, että sie onnistut. Jos ei usko riittäisikään, niin toimi niin kuin uskoisit. Ja sie onnistut. Mie voisin kirjottaa romaanin, koska mie... :D
No, lihaksia ei miulta löydy, joten ei oo pelkoa etteikö tehoaisi :D Ja kiitos tsempeistä ja kannustuksesta <3 Nyt mie alan taas uskoa itteeni enemmän ja on ihana tietää, että joku toinenkin minuun uskoo <3 Sie olet miun idoli. Se, kun ajattelen miten pitkälle sie olet päässyt, saa miut jatkamaan :)
VastaaPoista